Ajankäyttö uusiksi?

Nelikymppinen nainen saapuu töistä kotiin, keittää kupin kahvia ja asettuu sitten sohvalle ”lepuuttamaan silmiään”, valittaen samalla kuinka joutui koko päivän istumaan eri kokouksissa ja keskittyminen ei saanut herpaantua hetkeksikään. Samalla naisen teini-ikäiset lapset ahertavat läksyjensä parissa, lukevat englannin sanakokeeseen ja juoksevat pää kolmantena jalkana ympäri asuntoa ehtiäkseen treeneihin.

Eräs mies kerran sanoi, että vuorokausi tulisi jakaa kolmeen kahdeksan tunnin jaksoon. Ensimmäiset kahdeksan tuntia ovat nukkumista varten, toiset kahdeksan tuntia tulisi pyhittää koululle tai työnteolle ja viimeinen jakso on vapaa-aikaa varten. Nykynuoren, tai varsinkin lukiolaisen, on kuitenkin vaikea toteuttaa tätä elämänohjetta. Usein koulu syö aikaa vapaa-ajan ja nukkumisen jaksoista, mikä vaikuttaa niin henkiseen kuin fyysiseenkin jaksamiseen.

Yläasteella läksyjä alkaa kertyä oppilaalle jo ihan kiitettävissä määrin. Se kuitenkaan ei ole mitään verrattuna lukioon, kun lähes kaikki mekaaninen oppiminen jätetään opiskelijan vastuulle. Tunneilla käydään asia teoriassa, mutta aika menee vain muistiinpanojen kirjoittamiseen ja opettajan kuuntelemiseen. Oppiakseen ihmisen kuitenkin tarvitsee itse tehdä ja kokeilla. Läksyjen tekemiseen lukiolaisella menee helposti kaksikin tuntia ja siihen kun lisätään vielä kotiesseet ja äidinkielentunneille luettavat romaanit, kertyy tunteja useampi. Monilla koulumatkoihinkin menee vähintään puoli tuntia, eikä ruuhkabusseissa oikein lukeminenkaan suju.

Useimmilla lukioikäisillä on ainakin yksi harrastus, tosin monet harrastavat urheilun ohella myös esimerkiksi jonkin instrumentin soittoa tai erilaisia kerhoja. Harrastuksiin saa siis helposti uppoamaan useita tunteja vuorokaudessa. Urheiluharjoituksiakin on usein kolmisen kertaa viikossa, joskus viisikin kertaa ja päälle viikonloppujen pelireissut. Soittoharjoituksista saattaa sentään selvitä puolessakin tunnissa.

Tästä äkkiä ynnäilemällä saadaan, että vuorokaudessa täytyisi olla vähintäänkin pari tuntia enemmän kuin siinä todellisuudessa on, jotta kaikki velvollisuudet saataisiin tehtyä. Levätäkin pitäisi jossain välissä. Voisiko ratkaisu olla se, että koulut päivittyisivät tälle vuosisadalle ja teoreettisen opetuksen ohella tehtäisiin myös käytännön harjoituksia ja näin ollen läksyjä tulisi vähemmän?

Ei ole koiraa kokoon katsominen

Neljätoistavuotias Vivika Ylönen omistaa itsensä kokoisen koiran, Tiibetinmastiffi Miton. Ei, se ei ole "oma koira", jonka hoitoon koko perhe osallistuu, vaan täysin Vivikan vastuulla. "Olen itse kouluttanut Miton mummuni avustuksella. Hän kertoi, mitä koiralle kannattaa opettaa ensimmäisenä ja miten se oppii parhaiten." Ennen koiran hankkimista Vivika ammensi tietoa koirakirjoista ja -lehdistä parin vuoden ajan. "Olen aina ollut eläinrakas ja olen omistanut vuosien varrella useita kaneja ja nyt omistan Miton lisäksi kaksi akaattikotiloa."

Mikä sitten saa neljätoistavuotiaan haluamaan itsensä kokoisen koiran? Eikö tyttöä pelota yhtään? "Halusin Tiibetinmastiffin, koska ne ovat suuria, mutta lempeitä ja suojelevaisia omiaan kohtaan. Kun kävin katomassa pentuetta, pelkäsin ensin kasvattajan koiria, kun ne haukkuivat", Vivika kertoo. "Ihastuin kuitenkin heti tähän rotuun, kun autosta päästyäni vastaan juoksi kolmetoista pientä pentua". Pentua lähdettiin hakemaan varta vasten Imatralta, aivan Venäjän rajan tuntumasta asti. "Halusin koiran nimenomaan tältä kasvattajalta, koska hän vastaili kysymyksiini ystävällisesti, vaikka tiesikin minun olevan alaikäinen" Vivika selittää. Hän kertoo myös, että kasvattaja vaikutti hyvin luotettavalta ja siksi Vivika ja hänen isänsä olivat valmiita matkustamaan niinkin pitkälle hakemaan taloon uutta perheenjäsentä.

"Minun piti ensin itse maksaa koira. Säästin siihen rahaa useamman vuoden ajan, vaikka sainkin luvan koiran hankkimiseen vasta noin vuosi sitten. Isäni kuitenkin osti sen minulle." Viisikymmenkiloisesta koirasta koituu tottakai myös muita kuluja, jotka Vivikan isä on valmis maksamaan, mikäli tämä itse hoitaa koiran. "Alusta asti sovittiin, että hoidan koiran kokonaan itse. Herään aamuisin ruokkimaan Miton ennen kouluunlähtöä ja illalla lenkitän sen ja leikin sen kanssa", Vivika kertoo.

Koiran koosta ei Vivikan mukaan ole koitunut haittaa. "Välillä se karkaa meidän pihasta ja sitten joudun hakemaan sen naapureiden tontilta." Onneksi naapurit eivät kuitenkaan pelkää Mitoa, toisin kuin monet vastaantulevat koiranomistajat. "Monet pelkäävät päästää omia koiriaan lähelle Mitoa, koska he luulevat sen olevan vaarallinen. Todellisuudessa Mito kuitenkin tulee hyvin toimeen muiden koirien kanssa. Sen leikit vaan ovat vähän rajuja", Vivika selittää.

Tulevaisuus koiranomistajana on Vivikalle vielä vähän epäselvää. "Mito on kuitenkin vasta vuoden vanha pentu, joten se elää vielä kymmenisen vuotta. Kun muutan pois kotoa, otan sen ehkä mukaan, tai ehkä jätän sen pitämään seuraa isälleni", Vivika kertoo.

Videokurssi 1

Ajattelin jakaa tän meidän videokurssityön täälläkin. Keskustelua se on herättänyt ja kommentteja, niin negatiivisia kuin positiivisiakin, on sadellut.